Mielipide: on ok, jos aina ei jaksa

Olen todella monesti miettinyt kirjoittavani blogiini myös mielipidekirjoituksia ja muita kantaaottavia juttuja. On paljon asioita, mistä haluaisi kirjoittaa, mutta on ollut vaikea päättää, mistä lähtisi liikkeelle ja mitä uskaltaa kirjoittaa. Olen ollut viimeaikoina todella uupunut ja rupesin miettimään, että ehkä uupumuksen voisi ottaa myös blogissa esiin. Uskoisin, että kyseinen asia on turhankin monelle meille liiankin tuttu tunne.

 Murmur lepää.

Voisin nyt ottaa ison askeleen ja kertoa tässä koko kansan edessä ihan avoimesti, että sairastan masennusta. Olen sitäkin pitkään miettinyt, viitsiikö asiaa tuoda näin blogissa esiin, mutta toisaalta, mitä salattavaa siinä on? En itse keksi mitään tilannetta, jossa olisin joutunut masennustani salailemaan. Haluan kuitenkin tässä samalla nyt sanoa, että blogistani ei ole tulossa mitään masennuspäiväkirjaa, vaan haluan pitää blogini edelleen hyvän mielen harrasteblogina, niin kuin itse sitä kutsun. Halusin kuitenkin kirjoittaa aiheesta nyt. Ehkä omat kokemukseni antavat jollekin toiselle kannustusta?

Taisin olla 12 tai 13-vuotias, kun masennukseni diagnosoitiin. Välillä elämä on ollut parempaa, välillä huonompaa. Välillä on koettu elämän huippuhetkiä, välillä on itketty sängyn pohjalla elämän paskuutta. Näin 26-vuotiaana ei voi kun ihmetellä, miten sitä onkaan vaikeista ajoista selvinnyt? Itselläni vahvin voima jaksamiseen on unelmat. Olen aina unelmoinut omasta perheestä ja kivasta kodista. Nyt istun kivassa kaksiossa Rovaniemellä, jossa myös rakastava mieheni asuu. Olen saanut koko ikäni harrastaa mitä haluan ja harrastukset ovat edelleen iso, tärkeä osa elämääni. Olen saanut opiskella mitä haluan. Vaikka ystäviä ei itselläni erityisemmin ole, perheeni on aina ollut tukenani. Tässä yhteydessä haluan myös kiittää kaikkia niitä ihania läheisiä, jotka ovat tukeneet ja edelleen tukevat vaikeinakin aikoina. Lukijoille haluan sanoa, että ei koskaan kannata luovuttaa. Itse ajattelin nuorena, että: "perkele, minähän toteutan unelmani". Tässä sitä ollaan. Paljon on jo saavutettu. On vielä paljon saavuttamattakin, mutta elämää on vielä paljon jäljellä.

Kun kirjoitan tätä tekstiä, itselläni on menossa huonompi vaihe, vaikka tiedänkin, että moni asia on hyvin. Aina ei vaan kerta kaikkiaan jaksa, joskus sitä uupuu ja väsyy kaikkeen. Joskus sitä tarvitsee omaa aikaa. Joillekin pari päivääkin saattaa tehdä ihmeitä, jotkut saattavat tarvita pidempääkin stressilomaa. Eikä aina kaikilla edes ole mitään sairautta, joskus vaan ei jaksa. Monesti mietin esim. ihmisiä, joilla on lapsia ja jotka tekevät normaalia klo 8-16 työpäivää. Omasta mielestäni työpäivä on pitkä ja päivän päälle pitäisi vielä jaksaa kodinhoito, itsestä huolehtiminen, kaupassa käynti ja lasten harrastukset. Joskus jos pohdin ääneen, että miten ihmiset jaksavat, monet vastaavat: "no kun on vaan pakko jaksaa!". Mutta mitä sitten, kun ei jaksa? Omasta mielestäni se ei ole mikään ihme, jos ei aina jaksa. Eikä ole mikään häpeä, jos ei jaksa. Se ei tee ihmisestä huonoa. Toivoisin, että ihmiset uskaltaisivat puhua esim. kumppanilleen, ystävälleen, työpaikalla tai koulussa jos on tunne, ettei jaksa. Jos on tunne, tai joku ehdottaa sairaslomaa, se ei ole mikään häpeän aihe. Tärkeintä on oma hyvinvointi ja jaksaminen. Kun itse voi hyvin, hyvä olo välittyy myös läheisille ja jaksaa taas paremmin.

Toivotan blogini lukijoille tsemppiä arkeen!

Myös mm. Simpsoneiden Marge Simpson on kaivannut stressilomaa kaudella 3, jaksossa 15: Homer Alone / Superäiti lomalla.

PS. Salli joskus itsellesi pieni hemmotteluhetki välittämästä muista. Mikäli haluat vaikka jäätelöä kermavaahdolla ja vaaleanpunaisella strösselillä, anna palaa! Ota Margesta mallia videon kohdasta 2:04.